Pääsin kesätöihin Oy Tilgmann Ab:lle heti yo-kirjoitusten jälkeen. Tilgmann oli merkittävä Espoossa toimiva graafisen alan yritys, jossa valmistettiin mm. pakkauksia, etikettejä, tarroja ja isojen poikien aikakausilehtiä. Isäni oli ”Tilsulla” ja sai suhteillaan mulle työpaikan. Aloitin tasoittajana. Jatkoin siitä Yo-lapiomieheksi.
Ajatukseni oli tienata autorahat ja palata takasin Jyväskylään. Ostin puolen vuoden tienesteillä Ford Cortinan vm. 71 ”tanarin korilla”. Asuin isäni kanssa kerrostalo kaksiossa Espoon Kirstinmäessä. Yllätyksekseni Cortinani näkyi parvekkeeltamme, auto oli viereisen kerrostalon parkkipaikalla. Mun budjetti oli n. 7000 markkaa, se muuten taitaa vastata tänään samaa summaa euroina. Ostin auton, lopetin työt ja palasin Jyväskylään onnellisena ylioppilaana ja auton omistajana. Aurinko paistoi ja rokki soi uudesta kasettisoittimisesta. Työnjohtaja kysyi minua painajaoppiin, mutta päätös oli tehty. Kieltämättä mietin Grankulla IFK:n jäämistä, olinhan treenannut Granin kanssa kesän ja Kauniasiin oli tulossa jäähalli. Tätä kirjoittaessani huomaan, että tuo ensimmäinen auto oli mulle tosi tärkeä juttu.
Kesän jälkeen kylmäarki
Syksy tuli, bensarahat ehtyivät. Asuin äitini ja veljeni kanssa Jyväskylän Puutarhakadulla, kortteliamme kutsuttiin kiinalaiskortteliksi, siellä asuneiden suurperheiden vuoksi, mm. asunnossamme (45 m2) oli majaillut 9-lapsinen perhe. Pelasin jääkiekkoa Lohen edustusjoukkueessa ja kulutin hurjasti energiaa. No nälkähän siinä tuli ja töitä piti saada. Enoni oli töissä Jyväskylän kaupungin rakennusosastolla ja puhui minut sinne. – Kyllä suhteilla on merkitystä.
Työt alkoivat kovien pakkaskelien kera, aamu seitsemältä. En aluksi osannut pukeutua, mutta ensimmäisen pakkastyöpäivän jälkeen osasin. Olin kaupungin lapiomies todeten, että kyllä kouluja kannattaa käydä. Näytin topatulta eskimolta ja tuntui kun joku olisi myynyt minulle jääkaapin igluun.
Lapiomies
Työryhmässä oli kaksi vanhempaa konkaria, joilla oli kova hinku saada vakiopaikka kaupungilta. Ryhmään kuului myös työnjohtaja. Vierailevia tähtiä olivat vedentuojat, ja jokunen rekkakuski, jotka toivat rakennustarvikkeita. Kaivinkonemies oli urakoitsijayrittäjän leivissä, kirves- ja putkimiehet ilmestyivät tilanteen mukaan. Olin yksin ihmisten keskellä, jotka puhuivat vierasta kieltä.
Minulla oli odotus työläisten solidaarisuudesta tai jostain kaveria ei jätetä jutusta. ”Vakkaripaikan” metsästäjäpari katsoi minua karsaasti, ja he pitivät minut erillään töistään. Ruokatauolla tilanne oli toinen. Kukaan ei opastanut minua, ei edes työnjohtaja kertonut mitä olimme tekemässä.
Jotenkin oli surkuhupaisaa, kun aikuiset miehet nuolivat työnjohtajan anusta, oltiin niin särmää niin särmää. Ymmärrän sen, mutta kavereiden käytös minua kohtaan oli alentavaa. Ihmettelin miten työ voi tuntua näin raskaalta, kun en oikeastaan mitään tehnyt.
Yhdessä vaiheessa olin kaivurille ”silmät”. Seuraavan päivän lehdestä luin, että Laukaan suunnalta hävisivät puhelinyhteydet. Taisipa se olla radionkin ykkösuutinen Jyväskylässä. Olin kauhuissani. Vakkarikaverukset totesivat, ettei tapahtunut ollut minun syytäni, koska minua ei ollut koulutettu kaapelin valvontaan. Työjohtajan ilmeestä totesin, ettei tosta jäbästä ole mihinkään. Siltä se mustakin tuntui.
Sitten tuli Herra putkimies, jonka apuriksi minut määrättiin. Jos olin oppinut, etten oikein osaa mitään, niin tämä Diplomi-putkimies todensi asian. Kaveri pyysi ojentamaan työkaluja, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Kun sitten annoin toistuvasti vääriä ja kyselin ”onko se tämä, entäs tämä”, niin putkimies suuttui ja päästi verbaaliset taitonsa äänekkäästi esiin. Pidin putken päitä ylhäällä, tietty aina väärässä korkeudessa ja lopulta putkimies hääti minut huis jonnekin. Ei tarvinnut jatkossa ”auttaa”. Mulle jäi tosi ikävä fiilis, olisin halunnut oppia. Olihan muuten vittumainen äijä. Kyseinen mulkvisti asui samassa omistuskerrostalossa, eikä tietenkään tervehtinyt meitä vuokralaisia. Luokkaeroja tuntui olevan.
Hieman helpotti, kun ryhmään liittyi ikäiseni hemmo. Kaveri kertoi, että käy tyttöystävänsä kanssa saunassa. Hämmästelin ja kysyin, – alastiko? Kaveri kattoi että heitänkö herjaa. Siitä lähtien juttelimme paljon naisista. Se auttoi ja jaksoin tulla töihin. Olin tehnyt päätöksen, ettei minun sopimustani jatketa, jos se vain on minusta kiinni.
Meidät siirrettiin uuteen paikkaan, missä paskakaivo oli hajonnut ja skeidat olivat pitkin peltoja. Enpä muista mitä meidän piti tehdä. Tässä vaiheessa olin ansainnut työnjohtajan erityisseurannan. Minusta oli tullut lusmuilija.
Mitä tänään töissä opit poika pellavapäinen?
4 kuukautta meni, sopimustani ei jatkettu. Vaikka lapiomiehen korkeakoulu oli ajallisesti lyhyt, oli se opettavainen:
- Ei toinen toista parempi oo, vaan heikompi on toinen toista.– Putkimiehelle oli tärkeää päästä näyttämään ja tärkeilemään. Ymmärsin myöhemmin, ettei hän kai itselleen voinut mitään, ehkä häntä oli kiusattu koulussa ja vaimo määräsi kotona kaikesta.
- Oma perse edellä mennään, sitten ehkä solidaarisuutta muille. –Duunareiden solidaarisuus toista kohtaan tuntuu rajoittuvan lopulta omaan etuun. Samanlaisia kapitalisteja taidetaan olla kaikki.
- Johtaminen on tärkeää. – Työmaalta puuttui johtaminen ja työhön opastus. Mitä oikein olimme tekemässä ja mihin se liittyi? Miksi asema rakennettiin. Taisi olla jonkin sortin pumppaamo.
- Ole oma itsesi, ja yritä oppia. – Itsetunto tippui vauhdikkaasti. Vaikka nauroin asioille, niin en voi kieltää, etteikö pitänyt jumpata turhaumia vastaan. Olin kovassa kunnossa oleva jääkiekkoilija, olin tuore ylioppilas ja se auttoi. Vertasin itseäni ympäristöön ja tajusin, että minulla on mahdollisuuksia, joihin voin vaikuttaa. Toki muillakin niitä oli. Huomasin oppineeni ihmisestä ja itsestäni.
- Jos et osaa tai tiedä, kysy ja pyydä apua. – Kyllä se niin on. Oman mahdollisen haavoittumisen kohtaaminen on tie rohkeuteen.
- Jos sinuun ei luoteta, alat jossain vaiheessa käyttäytymään odotusten mukaan. – Näin ihminen toimii. Käänteisesti; kun luotetaan ja annettaan vastuuta, saadaan asioita aikaan.
Tuli kevät ja uudet haasteet. Muistan vielä fiilikset hyvin, nauran ja mietin mitä työkavereille tänään kuuluu. Kiitän heitä kaikkia opetuksesta, jonka heiltä sain: Meillä kaikilla on ihmisarvo ja toista ihmistä tulee auttaa. Tuo talvi oli minulle merkityksellistä aikaa.
Lyhyen lapiomies uran jälkeen kirjoittaja suuntasi jatko-opiskeluihin Pietarsaareen Matkailualan erikoisluokalle. Se oli silloin joskus ennen.
Harri Nieminen
Harri Nieminen 
Jätä kommentti