Jenkki purukumilla oli aikoinaan keräilykilpailuja tyyliin ” jos keräät 100 purukumi pakkausta, saat lahjaksi t-paidan”. Keräsin ja sain paidan, jossa luki 1980 Olympiavalmennettava! Kamppis oli oiva tapa saada roskia pois kaduilta.
Ryhdyin työstämään ja houkuttelemaan kaveriani poikien 800 metrin juoksuun.
Koskenpäällä pidettiin kesäkisat joskus 1970-luvun alkupuolella. Kesäisiin kisoihin oli kutsuttu Jämsänkosken, Kaipolan ja Keuruun urheilijoita. Uskoin itteeni kuin vain 10-vuotias voi, mutta kuitenkin pelkäsin jos en pärjääkkään. Ryhdyin työstämään ja houkuttelemaan kaveriani poikien 800 metrin juoksuun. Laskin, että ainakin hänet voitan. En siis ollut täysin vilpitön, myynnillistä haastetta lisäsi se, että naapurin pojalla oli samanlainen aavistus tilanteesta kuin minulla. Mummollani oli Baari joten vahvistin viestiä lahjomalla Bertan karkeilla, vakuuttaen ettei me viimeisiä olla. Karkit olivat hyviä ja kaverini suostui. Yes.
Päätin juosta paljain jaloin, kuten Olympiavoittaja Abebe Bikila Rooman olympialaisissa 1960.
Olin valmistautunut kisoihin harjoittelemalla muutaman kerran kentän ympäri juoksua. Viime hetkellä päätin juosta paljain jaloin kuten Olympiavoittaja Abebe Bikila Rooman olympialaisissa 1960, niin pääsisin varmasti kovempaa. Kerroin salaisesta aseesta myös kaverilleni. En todellakaan lähtenyt häviämään. Uskoin t-paitani tekstiin.
Ensimmäisessä kaarteessa olin kärjessä.
Kun lähtölaukaus kajahti, painoin heti alusta täysillä, niin paljon kuin jaloista irtoaa. Ensiaskeleet kertoivat, etteivät paljaat jalat olleetkaan hyvä idea. Ensimmäisessä kaarteessa olin kärjessä, ja hetken aattelin pärjääväni. Katselin pian epätoivoisena kun yksi toisensa jälkeen ohitti minut. Näin kilpailijoiden pitkät askeleet, ja maistelin heidän piikkareidensa nostattamaa hiekkaa suussani. Uskomatonta vauhtia, tää ei voi olla totta, olin sitten viimeisenä, ei vaan kaverini kipitti onneksi takanani. – Olipa hyvä, että sain sen mukaan.
Muut juoksijat olivat jo maalissa, kun loppusuoran taistelu aukesi ja puristauduin auringon paahtamalla, kuivalla hiekkakentällä maaliin ennen kaveriani. Olin 6.s eli toiseksi viimeinen, muistan ex-ystäväni iloisen ilmeen maalissa. Katselin sitten palkintojen jakoa, enkä vieläkään tajunnut muiden vauhtia, olinhan kylän nopein ikäisissäni.
Viimeiseksi tulemisen pelko on vahva tunne, johon liittyy häpeää, jota itse ruokkii. Itsensä likoon pistäminen on se kova juttu. Näin eka kertaa mitä tarkoittaa harjoittelu ja hyvät varusteet. Tosin en sitä silloin ymmärtänyt.
Tytöt 800 metriä.
Pokaalit ehtyivät pöydältä ja kaikki palkintoon oikeutetut urheilijat olivat pystinsä saaneet. Palkintojen jakaja oli huomannut kyräilyni ja kiiluvan katseeni, hän tunnisti minut kylän omista kisoista. Kun sitten sai säälistä pienen munakupin kokoisen ”pokaalin”, olin onneni kukkuloilla. Kisan muisto kääntyi oitis iloksi. Koin ansainneeni palkinnon kaikesta huolimatta. Kotona katsoin sitä tarkemmin, kupin kyljessä luki -Tytöt 800 metriä III:s. – Ei se mua haitannut, palkinto mikä palkinto.
Säilytän tuota pokaalia todisteena siitä, että toiseksi viimeiseksi poikien sarjassa tullut voi voittaa tyttöjen sarjan kolmannen palkinnon osallistumatta itse juoksuun.
Harri Nieminen
Harri Nieminen 
Jätä kommentti