Harri Nieminen

Kategoria: Yleinen

  • Haluatko arvostusta – hanki kivikirves, Vuittonin käsilaukku tai paranna ryhtiäsi!

    Luin Pekka Himangan kirjan Hautomo. Kirja oli painettu paperille ihan oikeassa kirjapainossa ja Suomessa vuonna 1997 Sitran 30-vuotisjuhlaan.

    Kivikirveet rules.

    Aikoinaan yritin Pekan kirjan lukea, mutta se tuntui raskaalta, joten jätin sen kesken. Vuosikymmenten kypsyttelyn jälkeen rohkaistuin ja luin sen. Pekka käsitteli kirjassaan työn tulevaisuutta. Hän kertoi mm. Platonin Utopiasta, jossa ihmisen ihannetila on, ettei hän tekisi työtä lainkaan vaan vietettäisi aikaansa muiden kanssa filosofoiden ja elämää ihmetellen. Tosin orjat tekisivät työt, meidän aikanamme koneet ajavat osin saman asiaa ja pian tekoäly. Työttömyys ei kuitenkaan liene ihmiselle ihannetila. Laskut pitää maksaa.

    Pekka kirjoitti kivikirveestä, joka oli aikoinaan työläs valmistaa, sitä se varmaan olisi tänäänkin.  Kaikki käsityö niin rakentamisen  kuin palvelujen tuottamisen suhteen on Suomessa liian kallista. Australiassa asuvien yir-yorontien kulttuurin keskeinen osa oli kivikirveiden valmistus ja kauppaaminen. Kivikirveiden tekeminen oli hankalaa ja hidasta, kauppaa jouduttiin käymään jopa 700 kilometrin päässä heimon asuinalueelta. Harvinaiset kivikirveet olivat heimon vanhemman miehen symboli, se oli sukupuoleen ja ikään liittyvän aseman ulkoinen tunnus.  Kivikirveisiin ja niiden kauppaan liittyi seremoniallisia kohtaamisia vieraiden yhteisöjen kanssa. Kirveet olivat klaanin vallan merkkejä ja niihin liitettiin syntymyyttejä, kulttuurin kosmologiaa.

    Lähetyssaarnaajat iskevät.

    1930-luvulla lähetyssaarnaajat aloittivat teräskirveiden lahjoitukset yhteisölle. Se muutti Yir-yoronti heimon kulttuurin. Nyt kirveitä oli kaikkialla. Kaupankäynnin tuomat suhteet ja yhteydet kumppaneihin hiipuivat ja lopulta katosivat. Kirves ei ollut enää vallan ja aseman symboli. Teräskirveet toivat uusia mahdollisuuksia hankkia parempaa aineellista hyvinvointia. No, mitä heimo siten teki tällaisessa muutospaskamyrskyssä, haettiinko enemmän aineellista hyvinvointia? Ei haettu, heimo käytti kivikirveiden tekemisestä säästyneen ajan nukkumiseen ja…

    Vuittonin akan poika.

    Kivikirveen tarina kolahti. Siis ihan mieletöntä kun tarkemmin miettii kirveen vaikutusta heimon muuttuneeseen arkeen. Käsilaukku on aika lähellä kivikirvestä. Naiset tunnistavat Vuittonin ja sen hinnan. Jos kannat 1500 – 100.000 euron käsilaukkua niin laukku symbolisoi kuin ohimennen jotain merkityksellistä, jotain kosmista mytologiaa. Se erottaa sinut joukosta ja suo hyväksynnän Vuitton -heimoltasi. Kun Vuitton kohtaa Vuittonin, niin vähintään hyväksyvä hymy, saati luonteva tutustuminen on paikallaan.

    Olkapäät taakse, suu kiinni ja pidemmät askeleet.

    Aikoinaan kivikirves toi omistajalleen itsevarmuutta, tänään erilaisilla brändeillä tavoitellaan samaa. Mulla on Jaguar kello (olen Jagge -fani) ja saan ällistyttävää voimaa kellosta, pystyn kohtaamaan haasteet hyvässä asennossa, suu kiinni ja pitkin askelin. Jaguar -kelloni on edullinen mutta siitä huolimatta merkityksellinen mulle. Jännää, että nostin hinnan esiin, ei kai sillä pitäisi mitään merkitystä olla.

    ”Hyvä ryhti – suu kiinni – pitkät askeleet” -toiminta-ajatus ilmeni ruotsalaisessa keskusteluohjelmassa, jossa seniorit puhuivat vanhenemisesta ja vanhuudesta, uudesta elämänvaiheestaan, jossa luopumisista tulee osa elämää. Se voi tuntua meistä nuoremmista rankalta, mutta ainakin keskustelijoiden mielestä elämänkokemus, ymmärrys ja asenteet tekevät siitä eräänlaisen seikkailun. Jos sen niin haluaa nähdä.

    Nähdessään kuvansa mainosikkunan heijastuksesta, tyylikäs vanhempi rouva, sanoi kyseissä ohjelmassa, että mikäs vanha rouva se siinä onkaan. Katselleensa itseään ulkopuolisin silmin hän otti hyvän ryhdin, sulki suunsa ja lähti eteenpäin pidemmin askelin.

    Mietin Yir-heimoa, en niinkään heidän kivi- tai teräskirveitään vaan sitä, etteivät he täyttäneet lisääntynyttä vapaa-aikaansa, jonkin uuden Vuittonin laukun hankkimiseen. He arvostivat yhteistä aikaa perheidensä kanssa ja erityisesti kunnon uneja. Olisko minulla heistä jotain opittavaa? Joka tapauksessa parannan ryhtiäni, laitan suuni kiinni ja kävelen pidemmin askelin.

    Harri Nieminen

  • Hyvä kamppis: herättävät sloganit, Trubadurix, vaiennut  kurttu sekä kunnon pakkanen.

    Periaatteessa kaiken onnistumisen takana on suunnitelma. Hyvälläkin suunnitelmalla voit epäonnistua ja huonolla onnistua. Kun riittävästi siis liikaa varmistelet, niin joissain kohdassa shit happens.  Jos itse et asioita sotke, viimeistään sen tekevät esiintyjät. Viva Zapata.

    Prinsessa

    Hyvä, eikun loistava suunnitelma.

    Suunnittelimme kampanjan, palvelun lanseeramisen, erittäin hyvin, jos sitä punnitaan asiaan liittyvillä panostuksilla ja ajalla, jonka siihen käytimme.  Otimme mukaan mainostoimiston ja viestinnän osaajan sekä yrityksemme terävimmän kärjen. Avot, homma lähti käyntiin railakkaan innostuneesti.

    Esite

    Kunnon sloganit peliin.

    Olimme ylpeitä uudesta painokoneestamme ja sloganista ” entistä nopeammin, entistä paremmin, entistä edullisemmin”. Painomieshän muistaa aina laittaa mainoksiin rakkaimpansa kuvan eli kuvan painokoneesta. Kamppikseen liittyi esitteitä, mainoksia, suoramarkkinointia, sekä huipentumana erottuva teema ”Ranskalainen ilta”, joka syrjäytti vuoden aikaan liittyvät glögijuhlat.

    Tilaisuuden porkkana oli Pariisin matkan arvonta. Puffasimme kuulumisia ja saimme palstatilaa paikallisesta mediasta. Kohderyhmänä olivat uudet, tarkkaan valitut asiakkaat, toki muutama ”aina kutsuttava” VIP asiakaskin oli messissä ilmaisen viinin ja sirkushuvien perässä.

    Boksi

    Herätä kiinnostus.

    Mainostoimisto suunnitteli mahtavan, erilaisen ja todella kalliin kutsukortin, joka sai boksin muodon. Upeasti painettu pakkaus mahtui postiluukusta, oivan ja kaiken huomioivan suunnitelman mukaisesti. Sisällä oli kutsukirje, kuivakeittopussi ranskalaista laatua, ruokaohjetta, Pariisin matkan hehkutusta ja kaikki painatukset Effel-tornia myöten. Magnifique !

    Miksi kukaan ei soita?

    Ilmoittautuminen pyydettiin puhelimitse. Viimeisen ilmoittautumispäivän koittaessa ihmetystäni herätti vähäinen osanotto, kunnes huomasin puhelinnumeron olleen väärän, yhden numeron heitto on merkittävä. Äkkiä korjaussarja päälle, kirjeet kutsutuille ja soittorumpa käyntiin. Soittaminen oli hyvä juttu, joka olisi pitänyt kuulua hyvään ”suunnitelmaan”. Niin ja muistuskirje unohtui.

    Tarkista viimeinen käyttöpäivä.

    Pariisin matka kiinnosti, saimme kun saimme tavoitteiden mukaisen ”bullin”, kunnes puhelin soi.  Keiton viimeinen käyttöpäivä oli umpeutunut aikaa sitten. Jep, jep tottakai, sillähän erottuu. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Ainoastaan toivoin, etteivät asiakkaat huomaisi kömmähdystä. Sinällään keitto oli syötävää – testasin sen.

    Tarkista, että ulko-ovi on auki.

    H-hetki koitti ja ulkona paukkui pakkanen, sellainen ennen ilmaston lämpenemistä ollut kova pakkanen. Ihmisiä ei näy missään, kunnes kuulimme ulkoa mölinää. Yrityksen alaovi oli lukossa ja jonot oven takana pitkät. En muistanut, että teollisuustalon ulko-ovet suljetaan joka ilta klo 17. Tuohon aikaan harvalla oli kännyköitä, joten kutsuvieraat palelivat kiltisti ulkona. No, hyvää kannattaa odottaa, Olihan Ranskalainen ilta alkamassa.

    Mitä se sanoo?

    Alkucoctailin ja rupattelun jälkeen siirryimme ”Prinsessan” luo, joka oli Heidelbergin 4-väri M-offset. Suunnittelimme, että kone pyörii ja painaa näyttävää työtä, samalla kun sitä esitellään. Koneen pauhun alta joku saattoi jopa kuulla puheen. Harvat.

    Tutustumista taloon vauhditettiin Martti Leinon suunnittelemalla ”Painovirhe Paholainen” -tarralla. Vieraat saivat etsiä tuotantotiloista ”Painovirheitä”, tarran löytänyt (irrotettava liima huomioitu suunnittelussa) sai löytöpalkkiona Painovirhe Paholaisen etiketillä varustetun pullon ”ranskalaista” viiniä, joka itseasiassa oli vanha kunnon vanhaa Aperiittaa, suomalaisen viiniteollisuuden ja tinureiden tähtituote. Viini sai aikoinaan hyvät arvosanat ranskalaisilta viinin asiantuntijoilta. Ymmärtääkseni Ranskasta Aperiitakin tuli. Se oli myös helppo sanoa viinkaupan tiskillä.

    Varmista soittajan kunto.

    Siirryimme juhlasaliin, yrityksen ruokalaan, joka oli koristeltu ranskalaisittain. PaaliBaari avattiin kera ”Painovirhe Paholaisviinin” ja iltapalan. Taustamusiikiksi yrityksen toimitusjohtaja Erkki Keiskoski oli palkannut hanuristin, jonka kurtussa soi ja näkyi eletyn elämän rosot. Jossain vaiheessa iltaa, aika varhaisessa vaiheessa, soitosta, saati hanuristin puheesta, ei saanut selvää. Lopulta taiteilija tippui tuoliltaan. Tätä suunnitelmamme ei osannut ottaa huomioon. Ihmettely selkeni, kun nurkan takaa löytyi tyhjä Paholaisviini puteli. Todellakin nimensä mukaista ainetta, soittaja saatettiin pehkuihin saunatiloihimme.

    Erotu, erilaistu, käytä Trubadurixia.

    Markkinoinnissa puhutaan erottumisesta. Tuoreena markkinointipäällikkönä halusin erottua ja toimia eri tavalla. Tilasin iltaamme kanteleen soittajan. What!!? En vieläkään tajua sitä, miksi niin tein?

    Vaka vanha Väinämöinen soitti ymmärtääkseni taitavasti, mutta soitto sen kun jatkui ja jatkui. Ajatushan oli, että kannelmusiikki soisi taustalla. Olisi kannattanut etukäteen tutustua alan musiikkiin. En tiedä oletteko kanneltaidetta kuunnelleet, se on ihan ok, mutta parin kolmen biisin jälkeen alkoi puuduttamaan, ja kanteleen kielen terävyys tunkeutui syvälle aivokoppaan.

    Asterixissahan oli myös samanlainen, armoitettu kanneltaiteilija Trubadurix. ”Harri, maksamme mitä vain, kunhan saat tuon soiton loppumaan” pyysivät asiakkaat.  Herra Väinämöinen oli kuitenkin vauhdissa ja kannel sai kyytiä, miehellä oli flow päällä ja kerran kun estraadille oli päässyt, niin siitähän oli saatava kaikki irti. Muutama hyvä biisi olisi ollut vielä tarjolla – sanoi Väinämöinen, mutta jouduin vahvasti vetoamaan illan ohjelma muutokseen kera anteeksipyyntöjen ja sain kun sainkin kanteleen vaikenemaan. Hanurihan oli vaiennut jo alkuillasta.

    Shampanja toimii, vai toimiiko?

    Ilta huipentui Pariisin matkan arvontaan, sehän oli suunniteltu tuomaan väkeä ja pitämään väen paikalla loppuun asti. Näin kävi.  Arpaonni suosi onnekasta. Uskoin, että orastava yhteistyömme on taputeltu voittajan kanssa. Keväisessä Pariisissa odotti kylmä Shampanja 5 tähden hotellissa. Sovimme pienestä raportista kera kuvan jälkimarkkinointiamme varten. No emme saaneet. Emmekä myöhemmin onnistuneet myymään yhden yhtä painotyötä hänelle.  Aina ei natsaa, sellaistahan se kaupankäynti on.

    Ilta loppui ja poistuessaan jokainen sai omalla nimellään marmoripaperille painetut muistilehtiöt. Ne ketkä eivät päässeet paikalle saivat myös. Lähetimme tapahtumasta kaikklle kutsutuille kivan kuvakollaasin ja jatkoimme suoramarkkinointia suunnitelman mukaisesti. Nyt natsasi.

    Se taisi onnistua sittenkin.

    Puhalsin pitkään kun ilta loppui. Kaikesta huolimatta tai sen takia, investointi ja kamppis toivat meille piristysruiskeen, ja vahvisti uskoamme että lisäsi energiaa. ”Kyllä tämä tästä jotenkin…” viesti muuttui ”Mehän hoidetaan tää homma” tyyliseksi tekemiseksi. Uskon illan ja kamppiksen merkinneen meille järjestäjille paljon, olimme puuhanneet yhteen hiileen ja oppineet toisistamme uutta. Tätä suunnitelma ei osanut ottaa huomioon.

    Epilogi: Vuosia myöhemmin tapasin illassa olleen yritysjohdon kouluttajan, hän kertoi koulutuksissaan käyttäneensä kutsuboksiamme loistavana esimerkkinä hyvin suunnitellusta ja erilaisesta kampanjasta.

    Harri Nieminen

    Kirjoittaja on kokenut B-2-B ammattilainen, joka on suuntautumassa myynnin ja markkinoinnin erityistehtäviin mm. hanuristin herättelijänä, sparraajana (ilman hanskoja) ja höpöttelijänä sekä hyvien ja huonojen suunnitelmien tekijänä.

  • 1980 Olympiavalmennettava ja ainutlaatuinen palkinto.

    Jenkki purukumilla oli aikoinaan keräilykilpailuja tyyliin ” jos keräät 100 purukumi pakkausta, saat lahjaksi t-paidan”. Keräsin ja sain paidan, jossa luki 1980 Olympiavalmennettava! Kamppis oli oiva tapa saada roskia pois kaduilta.

    Ryhdyin työstämään ja houkuttelemaan kaveriani poikien 800 metrin juoksuun.

    Koskenpäällä pidettiin kesäkisat joskus 1970-luvun alkupuolella. Kesäisiin kisoihin oli kutsuttu Jämsänkosken, Kaipolan ja Keuruun urheilijoita. Uskoin itteeni kuin vain 10-vuotias voi, mutta kuitenkin pelkäsin jos en pärjääkkään. Ryhdyin työstämään ja houkuttelemaan kaveriani poikien 800 metrin juoksuun. Laskin, että ainakin hänet voitan. En siis ollut täysin vilpitön, myynnillistä haastetta lisäsi se, että naapurin pojalla oli samanlainen aavistus tilanteesta kuin minulla. Mummollani oli Baari joten vahvistin viestiä lahjomalla Bertan karkeilla, vakuuttaen ettei me viimeisiä olla. Karkit olivat hyviä ja kaverini suostui. Yes.

    Päätin juosta paljain jaloin, kuten Olympiavoittaja Abebe Bikila Rooman olympialaisissa 1960.

    Olin valmistautunut kisoihin harjoittelemalla muutaman kerran kentän ympäri juoksua. Viime hetkellä päätin juosta paljain jaloin kuten Olympiavoittaja Abebe Bikila Rooman olympialaisissa 1960, niin pääsisin varmasti kovempaa. Kerroin salaisesta aseesta myös kaverilleni. En todellakaan lähtenyt häviämään. Uskoin t-paitani tekstiin.

    Ensimmäisessä kaarteessa olin kärjessä.

    Kun lähtölaukaus kajahti, painoin heti alusta täysillä, niin paljon kuin jaloista irtoaa. Ensiaskeleet kertoivat, etteivät paljaat jalat olleetkaan hyvä idea. Ensimmäisessä kaarteessa olin kärjessä, ja hetken aattelin pärjääväni. Katselin pian epätoivoisena kun yksi toisensa jälkeen ohitti minut. Näin kilpailijoiden pitkät askeleet, ja maistelin heidän piikkareidensa nostattamaa hiekkaa suussani. Uskomatonta vauhtia, tää ei voi olla totta, olin sitten viimeisenä, ei vaan kaverini kipitti onneksi takanani. – Olipa hyvä, että sain sen mukaan.

    Muut juoksijat olivat jo maalissa, kun loppusuoran taistelu aukesi ja puristauduin auringon paahtamalla, kuivalla hiekkakentällä maaliin ennen kaveriani.  Olin 6.s eli toiseksi viimeinen, muistan ex-ystäväni iloisen ilmeen maalissa. Katselin sitten palkintojen jakoa, enkä vieläkään tajunnut muiden vauhtia, olinhan kylän nopein ikäisissäni.

    Viimeiseksi tulemisen pelko on vahva tunne, johon liittyy häpeää, jota itse ruokkii. Itsensä likoon pistäminen on se kova juttu. Näin eka kertaa mitä tarkoittaa harjoittelu ja hyvät varusteet. Tosin en sitä silloin ymmärtänyt.

    Tytöt 800 metriä.

    Pokaalit ehtyivät pöydältä ja kaikki palkintoon oikeutetut urheilijat olivat pystinsä saaneet. Palkintojen jakaja oli huomannut kyräilyni ja kiiluvan katseeni, hän tunnisti minut kylän omista kisoista. Kun sitten sai säälistä pienen munakupin kokoisen ”pokaalin”, olin onneni kukkuloilla. Kisan muisto kääntyi oitis iloksi. Koin ansainneeni palkinnon kaikesta huolimatta. Kotona katsoin sitä tarkemmin, kupin kyljessä luki -Tytöt 800 metriä III:s. – Ei se mua haitannut, palkinto mikä palkinto.

    Säilytän tuota pokaalia todisteena siitä, että toiseksi viimeiseksi poikien sarjassa tullut voi voittaa tyttöjen sarjan kolmannen palkinnon osallistumatta itse juoksuun.

    Harri Nieminen

  • Opetusneuvos, siivooja, toimitusjohtaja, sissi, toimittaja ja tytär.

    Ihmisen kohtaaminen on jännä juttu ja ainutlaatuinen kokemus. Joskus vasta vuosien takaa hokaa kuinka mahtavia tyyppejä tunteekaan. Tässä muutama sellainen, heitä kaikkia yhdistää herkkyys toista ihmistä kohtaan ilman titteleitä.

    Opetusneuvos

    Painomme toimi yrityskeskuksessa, jonka käytävälle olin teippaamassa mainosjulistetta. ”Moi Harri”, käännyin ja Salmisen Hannuhan siinä kysyi mitä kuuluu? Hannu kehui julistetta, samalla kysyen onko kauppa käynyt. Juttelimme tovin ja kohta mies viiletti takinhelmat liehuen eteenpäin. Tuo kohtaaminen oli minulle merkityksellinen, mietin miksi. Eihän tuossa sinällään mitään ollut.

    Hannu nosti minut vertaisekseen ja puhui samaa kieltä.

    Hannu oli johtaja, nyt eläkkeellä oleva opetusneuvos, hän ei pelkästään näyttänyt tai kuulostanut johtajalta vaan oli sitä – hän oli kiinnostunut ihmisestä. Hannu oli ennen opetusalan uraansa arvostettu tekijä liike-elämässä. Hän nosti minut vertaisekseen ja puhui samaa kieltä. Hannu hymyili iloisesti ja vaikutti aidosti kiinnostuneen minusta ja tekemisistäni. Sain virtaa tapaamisesta. Aikamoista vuorovaikutusta pienessä hetkessä.

    Siivooja

    Äiti opetti nuo maagiset sanat; kiitos ja anteeksi sekä ihmisten tervehtimisen.

    Karjalaistaustainen äitini arvosti ihmisiä paljolti heidän käytöksensä pohjalta. Äiti opetti nuo maagiset sanat; kiitos ja anteeksi sekä ihmisten tervehtimisen. Niistä ei tingitty. Olen jakanut viestikapulaa lapsilleni. Juttelin usein äidin kanssa ihmisten käyttäytymisestä, myös omista asenteistamme. Kyselin hänen kokemuksistaan, siivoojahan tapaa koko organisaation kirjon. Äiti kertoi, etteivät kaikki tervehdi häntä. Joskus keskijohdon pikkutärkeilijät eivät ”nähneet” siivoojaa ja äidille tuli tunne, ettei häntä ole olemassa. Toisaalta ”isot pomot” tervehtivät ja tilanteen mukaan vaihtoivat muutaman sanasen, nuo tervehdykset pelastivat päivän. Siivoojia on hyvä jututtaa, hehän näkevät paljon sellaista mitä emme normaalisti näe.

    Toimitusjohtaja

    ”Minulla oli tapana työpäivän jälkeen kierrellä painossa ja kysellä iltavuoron väeltä kuulumisia. Nuo keskustelut tai jo tervehdykset antoivat hyvän mielen ja väristyksiä, että kyllä tästä selvitään.”

    ”Vaikka matkan varrella tuli tehtyä isoja hankintoja ja päätöksiä, niin kaikista lämpöisimmät muistot liittyvät tilanteisiin oman työpäivän jälkeen” -kertoi taannoisen Gummerus Kirjapainon toimitusjohtaja Asko Liippala. ”Minulla oli tapana työpäivän jälkeen kierrellä painossa ja kysellä väeltä kuulumisia. Nuo keskustelut tai jo tervehdykset antoivat hyvän mielen ja väristyksiä, että kyllä tästä selvitään. Aistin, että tunne oli molemminpuolinen.”

    Sissi

    Pena oli sodankäynyt rotaatiopainaja. Lehtirotaation alasajon jälkeen hän ei saanut potkuja vaan jatkoi yleismies Jantusena. Mies arvosti työtään ja asemaansa yhteisössä. Pena ei valittanut, ainoastaan sotamuistot ja erityisesti ”kuoleman kukkula” sai vanhan sissin joskus korottamaan ääntään. ”Perkele, se oli sairasta touhua, kavereitani kuoli paljon”. Mies, joka ei kiroile eikä korota ääntään, olikin yhtäkkiä vallan jotain muuta. Pena hoiti kaikki tehtävät, jotka hänelle annettiin, pienet ja suuret. Asenne, jossa kaikki työ on tekemisen arvoista, on kunnioitettavaa.

    Pena antoi mallin, jossa hommat hoidetaan eikä turhasta valiteta. Hän sai arvostusta työlleen, arvostamalla omaa työtään.

    Tänään Pena olisi nanosekunnissa työttömänä tuotannollisten ja taloudellisten syiden vuoksi. Firmamme ja sen toimitusjohtajan Erkki Keiskosken arvoihin kuului muistaa mitä työntekijä oli talon eteen tehnyt ja jos ei nyt maksimaalista tulosta hänestä saadakaan irti, niin jotain aina keksitään.  Pienen käyttökatteen korjaaminen hoidettiin toisin. Pena antoi mallin, jossa hommat hoidetaan eikä turhasta valiteta. Hän sai arvostusta työlleen, arvostamalla omaa työtään. Suuri mies, suuri sielu ja lämmin hymy.

    Toimittaja

    Kari ei muuten luokitellut taidetta, eikä laittanut sitä siiloihin. – ”Jos sä pidät jostain, niin se riittää.”

    Kohtasin Peipon Karin erilaisissa työprokkiksissa.  Oli hankkeita mm.  Miljoonapeli, painettiin lehtiä ja mietittiin siinä ohessa maailman menoa. Kari oli Ylen ex-toimittaja, joka jatkoi työtään K-S:n Tiedonvälityksessä. Miehen ääni oli kerrassaan mahtava. Opin häneltä taiteesta ja kulttuurista paljon. Kari ei muuten luokitellut taidetta, eikä laittanut sitä siiloihin. – ”Jos sä pidät siitä, niin se riittää” vastasi mies, kun kysyin, mikä on hyvää taidekulttuuria. Kari oli aikaansa edellä, koska seurasi aikaansa, että huomisen signaaleja. Hän arvosti toista ihmistä, se huokui hänen olemuksestaan, sanoistaan. Luottamuksen rakentaminen oli lähtökohtana Karin projekteille, hän ymmärsi sen merkityksen, mikäli haluaa saada tuloksia aikaan.

    Kari perehdytti meidät taustoihin siitä mitä oltiin tekemässä ja miksi. Mihin pyrittiin.  Kun paska on housussa, putsataan se ja mietitään sitten mitä voidaan tehdä ja miten jatkossa toimitaan paremmin, oli Karin filosofia mokien sattuessa. Rauhallinen, Zen -tyylinen suhtautuminen ongelmiin teki minuun, hätähousuun, vaikutuksen.  Koskaan ei metsästetty syyllisiä. Säännöllisesti hän kertoi kuulumiset, vaikka työprojekteja ei ollut käynnissä. Häntä kiinnosti myös mitä minulle ja perheelleni kuuluu. Saadessani Karilta onnittelusähkeen esikoiseni syntymästä, tiesin löytäneeni ystävän. Suuri viestinnän mestari ja elämän opettaja. Ihmisen ymmärtäjä ilman titteleitä. Niin ja kun Karin duuni tuli tuotantoon, se sai tekijöiltään ensiluokkaisen toteutuksen laadullisesti ja aikataulullisesti. Usein työn jälkeen ilmestyi tuoretta vehnästä pöytään kiitoskirjeineen.

    Tyttäreni

    Esikoistyttäreni on kehitysvammainen. Erityisyyttä ei sinällään ole tarve nostaa esiin, mutta se oli lähtökohtana moneen, moneen hienoon asiaan, uuteen malliin eloa elää, uusiin ihaniin elämänmittaisiin ystävyyksiin. Rosanna ei osaa puhua, se on vain yksi piirre hänen persoonassaan, mutta hän on erinomainen tunteiden tulkki ja saa asiansa selvitettyä muilla tavoin.

    Erityisyys , erilaisuus, tarjoaa alustaa avoimuudelle, ymmärrykselle mutta joskus myös haavoittumiselle.

    Ihmisen erilaisuus tuo oman mausteensa elämään. Erityisyys tarjoaa alustaa avoimuudelle, ymmärrykselle mutta myös haavoittumiselle. Edelleen näen ylituijotuksia, jotka aikoinaan satuttivat, mutta eivät enää. Päinvastoin. Huomaan parantavani ryhtiä kohdatakseni nuo katseet. Usein ne ovat inhimillistä uteliaisuutta. Toisaalta ei kukaan hyvin käyttäytyvä ”töllää” toista.

    Tyttäreni ei valita, hän on tyytyväinen elämäänsä ja jakaa sitä kautta minulle ja perheelleni onnellisuuden siemeniä. Rosa tekee todeksi syvän tervehdyksen ”Näen sinut”.  Rosan kautta olen saanut tutustua muihin erityisiin ihmisiin ja väitän, että he ovat todellisia vuorovaikutuksen mestareita.

    Harri Nieminen,

    Kirjoittaja on toiminut yli kolme vuosikymmentä kehitysvammaisten oikeuksia ajavissa järjestöissä ja neljä vuosikymmentä asiakkaiden kanssa samassa hiekkalaatikossa. Leikki jatkukoon.

  • Yo-lapiomies

    Pääsin kesätöihin Oy Tilgmann Ab:lle heti yo-kirjoitusten jälkeen. Tilgmann oli merkittävä Espoossa toimiva graafisen alan yritys, jossa valmistettiin mm. pakkauksia, etikettejä, tarroja ja isojen poikien aikakausilehtiä. Isäni oli ”Tilsulla” ja sai suhteillaan mulle työpaikan. Aloitin tasoittajana. Jatkoin siitä Yo-lapiomieheksi.

    Ajatukseni oli tienata autorahat ja palata takasin Jyväskylään. Ostin puolen vuoden tienesteillä Ford Cortinan vm. 71 ”tanarin korilla”.  Asuin isäni kanssa kerrostalo kaksiossa Espoon Kirstinmäessä. Yllätyksekseni Cortinani näkyi parvekkeeltamme, auto oli viereisen kerrostalon parkkipaikalla.  Mun budjetti oli n. 7000 markkaa, se muuten taitaa vastata tänään samaa summaa euroina. Ostin auton, lopetin työt ja palasin Jyväskylään onnellisena ylioppilaana ja auton omistajana.  Aurinko paistoi ja rokki soi uudesta kasettisoittimisesta.  Työnjohtaja kysyi minua painajaoppiin, mutta päätös oli tehty. Kieltämättä mietin Grankulla IFK:n jäämistä, olinhan treenannut Granin kanssa kesän ja Kauniasiin oli tulossa jäähalli. Tätä kirjoittaessani huomaan, että tuo ensimmäinen auto oli mulle tosi tärkeä juttu.

    Kesän jälkeen kylmäarki

    Syksy tuli, bensarahat ehtyivät. Asuin äitini ja veljeni kanssa Jyväskylän Puutarhakadulla, kortteliamme kutsuttiin kiinalaiskortteliksi, siellä asuneiden suurperheiden vuoksi, mm. asunnossamme (45 m2) oli majaillut 9-lapsinen perhe. Pelasin jääkiekkoa Lohen edustusjoukkueessa ja kulutin hurjasti energiaa. No nälkähän siinä tuli ja töitä piti saada. Enoni oli töissä Jyväskylän kaupungin rakennusosastolla ja puhui minut sinne. – Kyllä suhteilla on merkitystä.

    Työt alkoivat kovien pakkaskelien kera, aamu seitsemältä. En aluksi osannut pukeutua, mutta ensimmäisen pakkastyöpäivän jälkeen osasin. Olin kaupungin lapiomies todeten, että kyllä kouluja kannattaa käydä. Näytin topatulta eskimolta ja tuntui kun joku olisi myynyt minulle jääkaapin igluun.

    Lapiomies

    Työryhmässä oli kaksi vanhempaa konkaria, joilla oli kova hinku saada vakiopaikka kaupungilta. Ryhmään kuului myös työnjohtaja. Vierailevia tähtiä olivat vedentuojat, ja jokunen rekkakuski, jotka toivat rakennustarvikkeita. Kaivinkonemies oli urakoitsijayrittäjän leivissä, kirves- ja putkimiehet ilmestyivät tilanteen mukaan. Olin yksin ihmisten keskellä, jotka puhuivat vierasta kieltä.

    Minulla oli odotus työläisten solidaarisuudesta tai jostain kaveria ei jätetä jutusta. ”Vakkaripaikan” metsästäjäpari katsoi minua karsaasti, ja he pitivät minut erillään töistään. Ruokatauolla tilanne oli toinen. Kukaan ei opastanut minua, ei edes työnjohtaja kertonut mitä olimme tekemässä.

    Jotenkin oli surkuhupaisaa, kun aikuiset miehet nuolivat työnjohtajan anusta, oltiin niin särmää niin särmää. Ymmärrän sen, mutta kavereiden käytös minua kohtaan oli alentavaa. Ihmettelin miten työ voi tuntua näin raskaalta, kun en oikeastaan mitään tehnyt.

     

    Yhdessä vaiheessa olin kaivurille ”silmät”. Seuraavan päivän lehdestä luin, että Laukaan suunnalta hävisivät puhelinyhteydet. Taisipa se olla radionkin ykkösuutinen Jyväskylässä. Olin kauhuissani. Vakkarikaverukset totesivat, ettei tapahtunut ollut minun syytäni, koska minua ei ollut koulutettu kaapelin valvontaan. Työjohtajan ilmeestä totesin, ettei tosta jäbästä ole mihinkään. Siltä se mustakin tuntui.

    Sitten tuli Herra putkimies, jonka apuriksi minut määrättiin. Jos olin oppinut, etten oikein osaa mitään, niin tämä Diplomi-putkimies todensi asian. Kaveri pyysi ojentamaan työkaluja, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Kun sitten annoin toistuvasti vääriä ja kyselin ”onko se tämä, entäs tämä”, niin putkimies suuttui ja päästi verbaaliset taitonsa äänekkäästi esiin. Pidin putken päitä ylhäällä, tietty aina väärässä korkeudessa ja lopulta putkimies hääti minut huis jonnekin. Ei tarvinnut jatkossa ”auttaa”. Mulle jäi tosi ikävä fiilis, olisin halunnut oppia. Olihan muuten vittumainen äijä. Kyseinen mulkvisti asui samassa omistuskerrostalossa, eikä tietenkään tervehtinyt meitä vuokralaisia. Luokkaeroja tuntui olevan.

    Hieman helpotti, kun ryhmään liittyi ikäiseni hemmo. Kaveri kertoi, että käy tyttöystävänsä kanssa saunassa. Hämmästelin ja kysyin, – alastiko? Kaveri kattoi että heitänkö herjaa. Siitä lähtien juttelimme paljon naisista. Se auttoi ja jaksoin tulla töihin. Olin tehnyt päätöksen, ettei minun sopimustani jatketa, jos se vain on minusta kiinni.

    Meidät siirrettiin uuteen paikkaan, missä paskakaivo oli hajonnut ja skeidat olivat pitkin peltoja. Enpä muista mitä meidän piti tehdä. Tässä vaiheessa olin ansainnut työnjohtajan erityisseurannan. Minusta oli tullut lusmuilija.

    Mitä tänään töissä opit poika pellavapäinen?

    4 kuukautta meni, sopimustani ei jatkettu. Vaikka lapiomiehen korkeakoulu oli ajallisesti lyhyt, oli se opettavainen:

    1. Ei toinen toista parempi oo, vaan heikompi on toinen toista.– Putkimiehelle oli tärkeää päästä näyttämään ja tärkeilemään. Ymmärsin myöhemmin, ettei hän kai itselleen voinut mitään, ehkä häntä oli kiusattu koulussa ja vaimo määräsi kotona kaikesta.
    2. Oma perse edellä mennään, sitten ehkä solidaarisuutta muille.  –Duunareiden solidaarisuus toista kohtaan tuntuu rajoittuvan lopulta omaan etuun. Samanlaisia kapitalisteja taidetaan olla kaikki.
    3. Johtaminen on tärkeää. – Työmaalta puuttui johtaminen ja työhön opastus. Mitä oikein olimme tekemässä ja mihin se liittyi? Miksi asema rakennettiin. Taisi olla jonkin sortin pumppaamo.
    4. Ole oma itsesi, ja yritä oppia. – Itsetunto tippui vauhdikkaasti.  Vaikka nauroin asioille, niin en voi kieltää, etteikö pitänyt jumpata turhaumia vastaan.  Olin kovassa kunnossa oleva jääkiekkoilija, olin tuore ylioppilas ja se auttoi. Vertasin itseäni ympäristöön ja tajusin, että minulla on mahdollisuuksia, joihin voin vaikuttaa. Toki muillakin niitä oli. Huomasin oppineeni ihmisestä ja itsestäni.
    5. Jos et osaa tai tiedä, kysy ja pyydä apua. – Kyllä se niin on. Oman mahdollisen haavoittumisen kohtaaminen on tie rohkeuteen.
    6. Jos sinuun ei luoteta, alat jossain vaiheessa käyttäytymään odotusten mukaan. – Näin ihminen toimii. Käänteisesti; kun luotetaan ja annettaan vastuuta, saadaan asioita aikaan.

    Tuli kevät ja uudet haasteet. Muistan vielä fiilikset hyvin, nauran ja mietin mitä työkavereille tänään kuuluu. Kiitän heitä kaikkia opetuksesta, jonka heiltä sain: Meillä kaikilla on ihmisarvo ja toista ihmistä tulee auttaa. Tuo talvi oli minulle merkityksellistä aikaa.

    Lyhyen lapiomies uran jälkeen kirjoittaja suuntasi jatko-opiskeluihin Pietarsaareen Matkailualan erikoisluokalle. Se oli silloin joskus ennen.

    Harri Nieminen

  • Vanhan liiton painomiehestä uuden ajan social selling markkinoijaksi.

    Huhtikuu 2020, työt loppuivat mieheltä ja vähentyivät merkittävästi yritykseltä. Tuli kaivattu breikki ja pysähtyminen, tosin ei toivotulla tavalla. Tuli hetki katsoa peiliin ja pohtia, mitä jäbä oikein meinaa. Tuli aikaa pohtia myös yrityksemme meininkiä.

    Lomautuksen aloitin tutustumalla syvemmin alkoholiin ja sen monimuotoisuuteen ihmistunteiden tulkkina.  –  En suosittele. Sitten remontteja ja tekemättä jäänneitä tekoja. – Suosittelen. Äitimuorini luona kerkesin käymään usean kerran viikossa ja rauhassa juttelemassa asioista, jotka dementoituvan ihmisen mielestä katoavat kuin maisema aamu-usvan noustessa.

    Sitten tuli fiilis aloittaa opiskelut ja päivittää osaamista. Opiskelin Itä-Suomen yliopistossa ja Jyväskylän Ammattikorkeakoulussa yhteiskehittämistä, osallistavaa johtamista, palvelumuotoilua ja -ajattelua, fasilitointia, tekoälyä, social sellingia ja tietojohtamista. Ja tottakai digitaalisuuden tuomia mahdollisuuksia. Siis kaikkea sellaista mikä ei ole kuulunut yrityskulttuuriimme tai edes sanastooni, saati toimintoihini. Järkytyin oikeasti, kuinka paljon olinkaan tippunut kehityksen kyydistä ja samalla ahmin uutta tietoa.

    Allekirjoitan elinikäisen opiskelun/oppimisen, aikuisopiskelun, osana muutosta ja työelämän arkea. Huomasin, että on eri juttu opiskella työnohessa kuin keskittyä vain opintoihin. Opettelin siis käyttämään digiohjelmia, somea, whiteboardeja, Misoa, Canvaa, Googlen mahdollisuuksia, ja paljon muuta. Tuli uusia ajattelumalleja ja erityisesti konkreettisia työkaluja kehittää ja arvioida asiakkaan ja yrityksen tekemistä. Ennen kaikkea omaa tekemistä. Työn ohessa opiskelu on erittäin bueno, kun työnantaja ymmärtää antaa oppimiselle edellytykset.

    • Olen muuten ihmetellyt mikseivät yritykset hyödynnä kurssitettujen työntekijöidensä oppeja?

    Vähintään aito kiinnostus kokemuksista on tärkeää vaikka jo ihan opiskelijan motiivin kannalta.

    • Tuntui häkellyttävältä hiffata, kuinka paskoissa palavereissa olenkaan ollut ja itte sitä lisää lapioimassa.

    Huomasin omaavani Tohtoritasoisen kokemuksen näennäiskehittämisestä eli palavereista ja projekteista, joita ei viedä loppuun asti.  Näennäiskehittäminen vie yrityksen kehittämiseltä mattoa alta ja vaikuttaa yrityskulttuuriin negatiivisesti. ”Ei tästä kuitenkaan mitään tuu” kertoo, että näennäiskehittämisessä on onnistuttu.

    Ei hätää siskot ja veljet.

    Aloitetaan yhteiskehittäminen kera osaavan fasilitoinnin, vaikka sitten ostopalveluna, ja saadaan positiivista kehitystä aikaan. Kukaan ei ole seppä syntyessään, mutta harjoittelu tekee mestarin. Yhteiskehittäminen asettaa erityisesti johdolle haasteita olla puuttumatta käskyin ja perinteisin ”viimeinen sana” konstein loppurupeamaan.

    Johto voi ja usein johdon pitääkin asettaa kysymys ja ongelma pöytään etukäteen soveltuvin rajauksin. Vaikkapa näin; Miten voimme alentaa matkakuluja 10 % seuraavan vuoden aikana? – Kertokaa miten se  mielestänne onnistuu?

    • Haasteena on johdon ja välijohdon asenteet vallanjakamisesta.

    Entä miltä maistuu arkinen sähköposti viesti samasta asiasta: Yrityksemme pitää tiputtaa matkakuluja! Vähentäkää turhia reissuja!  Yhteiskehittämisen pääviesti on ottaa väki mukaan pohtimaan heidän työhönsä liittyviä asioita ja tekemään niistä päätöksiä.

    Hybridiopiskelua ja oivalluksia.

    Opiskelu itsessään oli pääosin etäopiskelua Teamisin kautta, tosin hitusen hybridilläkin ajeltiin. Lukuisten erilaisten ohjelmien käyttö pani miettimään, kuinka sisällöntuottaminen on jalkautunut kuluttajille, meille kaikille. Tänään yksilöt itse vastaavat osaamisensa kehittämisestä. Kirjapainojen painoalustoja on tullut korvaamaan nopeimpia, reaaliaikaisia ja edullisempia tapoja viestiä että mainostaa. Mainoseurot jakaantuvat yhä useimmille toimijoille. Muuten, ennen painot opettivat, nyt asiakas opettaa tai paremmin asiakkaan ostokäyttäytyminen.

    • Tarvitaan asiakasymmärrystä, ymmärrystä asiakkaan liiketoiminnasta, asiakkaasta ja asiakkaan asiakkaasta.

    Graafinen ala, toki moni muukin ala, ei ole hiffannut mitä todellinen lisäarvon tuottaminen asiakkaalle tarkoittaa. Asiakasprofiloinnilla on merkitystä markkinointitoimenpiteiden suuntaamissa. Kaikessa toiminnassa tarvitaan asiakasymmärrystä, ymmärrystä asiakkaan liiketoiminnasta, asiakkaasta ja asiakkaan asiakkaasta.

    Hoiva-alalla palvelun laatu rakentuu lukuisten kohtaamisten vuorovaikutuksesta, aina kun hoitaja kohtaa asiakkaan, palvelun laatu punnitaan. Tämä tarkoittaa ja korostaa ammattitaitoisen ja oikealla asenteella toimivan työtekijän merkitystä.

    • Vuorovaikutustaidot kirivät ohi jopa johtamis- ja liiketoimintakokemuksen.

    Jos haluaa pysyä kelkassa mukana, tarvitaan osaavaa henkilökuntaa, mutta erityisesti tarvitaan ammattimaista johtamista, ymmärrystä toimintaympäristöstä sekä ihmisestä. Vuorovaikutustaidot kirivät ohi jopa johtamis- ja liiketoimintakokemuksen – sanoo eräs tutkimus.

    Lomautus loppui, mutta loppui myös työsuhde. Huomasin olevani henkisesti kaukana yrityksen toimintavoista ja johtamisesta. Niin kaukana, että fiilis katosi ja sitten energia, jota olisi tarvittu oppien jakamiseen ja istuttamiseen.

    Myynti- ja markkinointityö on muuttunut. Aiemmin ne olivat omissa siiloissaan, nyt saumattomasti kiinni toisissaan. Social selling ja ylipäätään digikeinoin rakennetut palvelu-, myynti- ja markkinointialustat ovat välttämättömiä kehityksessä. Vanhaa kunnon myyntihenkilöä tarvitaan, mutta erilaisin maustein. Tämän päivän myyjä on palvelumuotoilija, sisällöntuottaja ja paljon muuta.

    Kiitän opiskelun tuomaan ajattelua, joka auttoi minua tekemään muutoksen. Kiitän myös yritystäni useista oppimiskokemuksista ja -tilanteista.

    P.S. Kuvat ovat tekoälyn antamia, ei nyt parhaita, mutta menettelee.

    Harri Nieminen on graafisen alan asiantuntija, yli 40-vuoden rupeamalla. Hänellä on kokemusta myynnistä ja markkinoinnista markkinointijohtajana sekä muista rooleista omistajana ja palkollisena.

  • Ensimmäinen kaara.

    Tottakai punainen tai vihreä

    ”Jännitys kohoaa, tunteet pinnassa, aikaa vähän jäljellä. Rahaa hintsusti, kuitenkin auto on saatava alle, alkaahan työt ja syksyllä opiskelu vieraalla paikkakunnalla. Auto tarvitaan. Tarjoaja numero 13 ärsyttää, se vetää koko ajan hintaa ylös. Kukakohan se on? Aito ketutus nostaa päätään. No samalla asiallahan tässä ollaan ja sekin haluaa ton auton. Senhän täytyy olla hyvä. ”

    Milloin olemme alkaneet ostaa autoja netistä?

    Löytö! Soiva peli! Pienet kilometrit! Täydellinen huoltokirja! Huollettu! Katsastettu! Hyvät talvi- ja kesärenkaat! Ja ennen kaikkea justiinsa vaihdettu jakohihna! Perkeletto ja vielä Ferrarin punainen ja sukulainen. Toi on pakko saada. Mutta mitä numero 13 tekee? Onneksi numero 13:sta meni pupupöksyyn. Olo oli kuin luolamiehellä. Jonkin ajan päästä alkoi epäilys, että onkohan auto sittenkään kunnossa?

    Autojen digihuutokaupassa on tietty logiikka, yleensä huutaja on asettanut jonkun tason, johon asti hän huutaa. Meilläkin se oli ja kun se ylittyi alko pelottamaan, mutta ostovimma voitti. Todellinen huutokauppa kyttäyshän oli alkanut 3 vuorokautta aikaisemmin. Teimme kotiläksyt automerkin hinnan suhteen etukäteen.

    Olin siis poikani apuna auton ostossa ja huutokauppa oli voitettu, Veikka sai hakea autonsa Helsingistä. Automyyjä löi avaimet käteen ja toivotti turvallisia ajokilometrejä. Ensimmäisen auton oston muistaa varmasti jokainen, sehän on vähän kuin oppi pyörällä ajamaan. Veikka hehkutti ”Perskules, eka auto, mä on vapaa, mää on king of the world ja road. Kaikki on mahdollista. Musaa eetteristä. Mahtavaa”. Kiva ylläri oli kun tankki oli täynnä. Ja auto osottautui hyväksi. Tosin ilmastointi olisi ollut kiva kesällä.

    Ford Cortina

    Mun eka auto oli Ford Cortina vm. 71 Tanarin korilla, vihreä, kesätöillä tienattu, Hesarin myydään autoja palstalta pokattu, makso 7000 markkaa, kasettisoitin with ACDC. Muistan kaiken mitä asiaan liittyi, auton myyjän, millainen keli oli. Tuulen vireen. Olin onnellinen kun ajoin Jyväskylään autoani kavereille näyttämään. Veikalla taisi olla samat fiilarit. Cortina järjesti minulle myös inter rail matkan kun sen lopulta möin. Mahtava kaveri. Kaipaan välillä autoa, taidan kaivata sitä onnellisuuden tunnetta.

    Autokauppias olisi voinut voittaa sydämen.

    Autokauppias toimi normisti, no worries. Mietin jälkeenpäin, että kun kaveri on hakemassa ekaa autoansa, niin mahdollisuudet solmia elinikäinen kauppasuhde oli käsillä. Se olisi tarvinnut tilanteen ymmärryksen ja tunteeseen mukaan menon, kenties oman eka auton muisteloa yhdessä asiakkaan kanssa.

    Vaikka auto olikin ”halpa” ja kate kaupassa pieni, siinä piili mahdollisuus syvään yhteistyöhön. 18-vuotias ostaa todennäköisesti useita autoja matkansa varrella, jopa uusia. Perseaukinen nuori kasvaa, valmistuu, menee töihin, sijoittaa, saa perintöjä, voittaa lotossa. Hän voi ostaa vaikkapa 5 vuoden välein auton, esim. 60 vuotiaaksi, lähes 10 autoa, uusiakin, mesejäkin. Mikä potentiaali! Tähän matkaan autonmyyjä olisi voinut hypätä. Kukapa ei haluaisi suosittelijaa ja ilmaista myyntimiestä, joka kertoo kavereilleen, perheelleen tarinaa, mahtavasta automyyjästä, jonka kanssa sai ilon tunteen jakaa. Tuo side voi säilyä myös uusissa työkuvioissa puolin  ja toisin. Carpe diem todellakin.

    Innostuin. Eihän se arki taida noin mennä, mutta eka auton hankkiminen ja saaminen oli ja on ainutlaatuista.

  • Just do it.

    Niken slogan on aika pistämätön. Meillä on kummallinen ja ihmeellinen taito tehdä asioita vaikeiksi, asioita jotka parhaimmillaan vain pitää tehdä.

    Sen sijaan, että vain tekisimme, osaammekin nostaa vaikeusastetta tekemisen suhteen, lähes sormiamme näpäyttämällä; Ryhdymme miettimään kuka voisikaan asian tehdä tai kuka voisi ajatella puolestani?

    Tästä eteenpäin pallo tulee olemaan hukassa kun ryhdymme etsimään tekijää ja auttajaa. Alamme myös ihmettelemään miksi asia ei kiinnosta joitakin ja miksi ollaan niin välinpitämättömiä asian suhteen. Askel jonkinlaiseen marttyyriuuteen on lyhyt. Pohdittavia asioita emme aina funtsi riittävästi, asian ulkoistaminen on alitajuntaista ajattelun puuttumisesta johtuvaa sekametelisoppaa.

    Viisaus ja tieto liitetään vahvasti tieteeseen, tieteellinen kirjoittaminen perustuu sanoihin, jotka sisältävät laajan käsitteistön kyseisestä asiasta. Törmäämme tutkimustuloksiin medioiden tai kiinnostuksemme kautta. Usein, lähes aina, tutkimusten lopputulokset ovat karmaisevan päivän selviä. Tutkimustulosta ei ihmettele vaan ihmettelee miksi yleensä tuollaista asiaa on tutkittu?

    Viisain filosofi on se, joka osaa selittää useiden kirjojen välityksellä asioita, joita ei kukaan ymmärrä. Tuskin filosofi itsekkään.

    Olen pähkäillyt SparriHarri Oy:n tai jonkun muun yrityksen perustamista tai ostamista. Olen tehnyt liiketoimintasuunnitelmia, miettinyt mitä osaan, mitä en osaa, tehnyt osaamiskarttoja, piirrellyt verkostostani infograafeja, profiloinut mahdollisia asiakkaitani, mitä he tarvitsevat, mitä lisäarvoa heille toiminnallani saan aikaa, kuinka osaan heitä parhaitan auttaa.

    Mitä syvemmin olen yrittämistä miettinyt ja työstänyt, sitä haasteellisemmaksi firman perustaminen on tullut. Usko on vaihdellut asian suhteen ja onkin yllättävää, että tiedon lisääntyessä innostus on vähentynyt. Olen ollut tilanteissa, joissa Just Do it, olisi ollut ratkaisu. Katsotaan mitä tapahtuman pitää. Pallo on minulla.

    Luin Arnold Schwarzeneggerin kirjan Total Recall -uskomaton elämäntarinani. Hänen elämäänsä ja aikaansaannoksiaan kuvaa Just Do It- ajattelu. Jos kokeilu ei onnistu, siitä voi oppia jotain mikä on jatkon onnistumiselle olennaista. Ihminen katuu tekemättömiä asioita ja juuri siksi pitää tehdä ja kokeilla. ”Ajattele isosti” on myös Aatun samaa toimintagenreä.

    Kun voivottelen huonoa kuntoani, ratkaisu on mennä kävelylle, punttisalille, viedä koiraa pidemmille lenkeille jne. Pitäisikö käydä kaverin luona – no mene. Pitäisi tehdä terassi – no jos sulla on fyrkkaa, niin osta tarveaineet ja just do it.

    Kohti mahtavaa talvea.

    Harri Nieminen

  • Hoitajapula helpottuisi koulutusvaatimuksia järkeistämällä.

    Rinnekodin Leila Rutanen käsitteli hoitapulaa 29.9.21 blogissaan hyvin. Taulussa olevat ja puhuttelevat lääkkeet ovat Leilan kirjoituksesta.

    SOTEn onnistumisessa ehkä ratkaisevin ja kauaskantoisin osatekijä on hoitajapulan ratkaiseminen. Hoidon saatavuus ja laatu vaikuttavat kaikkiin sosiaali- ja terveydenhuollon toimiin.

    Hoiva-alan johtaminen ei ole ajan tasalla. Siitä kertovat ongelmat työvoiman saamisessa ja pysymisessä. Johtajan tehtävä on tukea ja edesauttaa ihmisiä onnistumaan työssään. Johtajan tehtävä on luoda luottamuksellinen ilmapiiri, jossa työntekijöiden mielipiteet ja ajatukset ovat tervetulleita ja toivottuja.

    Hoiva-alan palvelujen tarjoajien (kunta/yksityinen) on katsottava toimintaansa toisin silmin. Palkka on tärkeä, ja erilaiset edut. Muitakin kilpailutekijöitä on. Työntekijät ovat oikeutettuja hyvään johtamiseen ja odottavat sitä. Myös koulutus ja etenemismahdollisuudet kiinnostavat.

    Hoivatyön luonne vaatii avointa ja ihmistä tukevaa ympäristöä, jossa häntä kuunnellaan ja hänellä on turvallinen ympäristö jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan.

  • Ennaltaehkäisevä, proaktiivinen toimintatapa.

    Ennakointi ja tiedolla johtaminen.

    Ennakoiva eli proaktiivisen toimintatavan filosofia on toimia hereillä ollen, suunnitellusti, ja etukäteen, ennen kuin tulee housuun. Käytännössä housuun on tullut aitoa paskaa pidemmän aikaa. Esim. Nova sairaalan hallitun rakentamisen yhteydessä, sitä tuli 50 miljoona euron edestä!

    Ennakoiva SOTE ei tule itsestään vaan se vaatii ennen kaikkea yhteistä tekemistä ja ympärillä olevan tiedon hyödyntämistä ja jalostamista. Suomen koulutusjärjestelmä on maailmalla arvossaan, meidän tulee uskoa siihen myös itse ja hyödyntää sen mahdollisuuksia. Tutkimusta ja tietoa löytyy, miksi sitä ei käytetä? Ainakaan riittävästi.

    Investoidaan ihmiseen, meihin!

    Voitaisiinko SOTE menot nähdä investointeina? – Harri Nieminen

    Investointi sanaa ei käytetä SOTE keskustelussa. Mielestäni se on ihan hyvä sana, jota voisimme vallan mainiosti käyttää. Investointi kertoo rahan sijoittamisesta, ja kohdentamisesta. Siihen liittyy tavoitteellisuus ja mitattavuus. Kun investoimme ihmisten hvyinvointiin ennakoivasti, tuo se säästöjä, mitattavia säästöjä rahassa ja hyvinvoinnissa. Investointiin liittyy seuranta. SOTE asioissa puhutaan menoista ja kuluista, mutta ei tavoitteista, toiminnan päämääristä, onnistumisista?

    Panostaminen ja satsaaminen ovat synonyymeja investoinnille. Laittaisin suurimman satsauksen nyt ja heti lapsiin ja nuoriin. Nyt heti!