Avainsana: Yrittäminen

  • Hyvä kamppis: herättävät sloganit, Trubadurix, vaiennut  kurttu sekä kunnon pakkanen.

    Periaatteessa kaiken onnistumisen takana on suunnitelma. Hyvälläkin suunnitelmalla voit epäonnistua ja huonolla onnistua. Kun riittävästi siis liikaa varmistelet, niin joissain kohdassa shit happens.  Jos itse et asioita sotke, viimeistään sen tekevät esiintyjät. Viva Zapata.

    Hyvä, eikun loistava suunnitelma.

    Suunnittelimme kampanjan, palvelun lanseeramisen, erittäin hyvin, jos sitä punnitaan asiaan liittyvillä panostuksilla ja ajalla, jonka siihen käytimme.  Otimme mukaan mainostoimiston ja viestinnän osaajan sekä yrityksemme terävimmän kärjen. Avot, homma lähti käyntiin railakkaan innostuneesti.

    Kunnon sloganit peliin.

    Olimme ylpeitä uudesta painokoneestamme ja sloganista ” entistä nopeammin, entistä paremmin, entistä edullisemmin”. Painomieshän muistaa aina laittaa mainoksiin rakkaimpansa kuvan eli kuvan painokoneesta. Kamppikseen liittyi esitteitä, mainoksia, suoramarkkinointia, sekä huipentumana erottuva teema ”Ranskalainen ilta”, joka syrjäytti vuoden aikaan liittyvät glögijuhlat.

    Tilaisuuden porkkana oli Pariisin matkan arvonta. Puffasimme kuulumisia ja saimme palstatilaa paikallisesta mediasta. Kohderyhmänä olivat uudet, tarkkaan valitut asiakkaat, toki muutama ”aina kutsuttava” VIP asiakaskin oli messissä ilmaisen viinin ja sirkushuvien perässä.

    Herätä kiinnostus.

    Mainostoimisto suunnitteli mahtavan, erilaisen ja todella kalliin kutsukortin, joka sai boksin muodon. Upeasti painettu pakkaus mahtui postiluukusta, oivan ja kaiken huomioivan suunnitelman mukaisesti. Sisällä oli kutsukirje, kuivakeittopussi ranskalaista laatua, ruokaohjetta, Pariisin matkan hehkutusta ja kaikki painatukset Effel-tornia myöten. Magnifique !

    Miksi kukaan ei soita?

    Ilmoittautuminen pyydettiin puhelimitse. Viimeisen ilmoittautumispäivän koittaessa ihmetystäni herätti vähäinen osanotto, kunnes huomasin puhelinnumeron olleen väärän, yhden numeron heitto on merkittävä. Äkkiä korjaussarja päälle, kirjeet kutsutuille ja soittorumpa käyntiin. Soittaminen oli hyvä juttu, joka olisi pitänyt kuulua hyvään ”suunnitelmaan”. Niin ja muistuskirje unohtui.

    Tarkista viimeinen käyttöpäivä.

    Pariisin matka kiinnosti, saimme kun saimme tavoitteiden mukaisen ”bullin”, kunnes puhelin soi.  Keiton viimeinen käyttöpäivä oli umpeutunut aikaa sitten. Jep, jep tottakai, sillähän erottuu. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Ainoastaan toivoin, etteivät asiakkaat huomaisi kömmähdystä. Sinällään keitto oli syötävää – testasin sen.

    Tarkista, että ulko-ovi on auki.

    H-hetki koitti ja ulkona paukkui pakkanen, sellainen ennen ilmaston lämpenemistä ollut kova pakkanen. Ihmisiä ei näy missään, kunnes kuulimme ulkoa mölinää. Yrityksen alaovi oli lukossa ja jonot oven takana pitkät. En muistanut, että teollisuustalon ulko-ovet suljetaan joka ilta klo 17. Tuohon aikaan harvalla oli kännyköitä, joten kutsuvieraat palelivat kiltisti ulkona. No, hyvää kannattaa odottaa, Olihan Ranskalainen ilta alkamassa.

    Mitä se sanoo?

    Alkucoctailin ja rupattelun jälkeen siirryimme ”Prinsessan” luo, joka oli Heidelbergin 4-väri M-offset. Suunnittelimme, että kone pyörii ja painaa näyttävää työtä, samalla kun sitä esitellään. Koneen pauhun alta joku saattoi jopa kuulla puheen. Harvat.

    Tutustumista taloon vauhditettiin Martti Leinon suunnittelemalla ”Painovirhe Paholainen” -tarralla. Vieraat saivat etsiä tuotantotiloista ”Painovirheitä”, tarran löytänyt (irrotettava liima huomioitu suunnittelussa) sai löytöpalkkiona Painovirhe Paholaisen etiketillä varustetun pullon ”ranskalaista” viiniä, joka itseasiassa oli vanha kunnon vanhaa Aperiittaa, suomalaisen viiniteollisuuden ja tinureiden tähtituote. Viini sai aikoinaan hyvät arvosanat ranskalaisilta viinin asiantuntijoilta. Ymmärtääkseni Ranskasta Aperiitakin tuli. Se oli myös helppo sanoa viinkaupan tiskillä.

    Varmista soittajan kunto.

    Siirryimme juhlasaliin, yrityksen ruokalaan, joka oli koristeltu ranskalaisittain. PaaliBaari avattiin kera ”Painovirhe Paholaisviinin” ja iltapalan. Taustamusiikiksi yrityksen toimitusjohtaja Erkki Keiskoski oli palkannut hanuristin, jonka kurtussa soi ja näkyi eletyn elämän rosot. Jossain vaiheessa iltaa, aika varhaisessa vaiheessa, soitosta, saati hanuristin puheesta, ei saanut selvää. Lopulta taiteilija tippui tuoliltaan. Tätä suunnitelmamme ei osannut ottaa huomioon. Ihmettely selkeni, kun nurkan takaa löytyi tyhjä Paholaisviini puteli. Todellakin nimensä mukaista ainetta, soittaja saatettiin pehkuihin saunatiloihimme.

    Erotu, erilaistu, käytä Trubadurixia.

    Markkinoinnissa puhutaan erottumisesta. Tuoreena markkinointipäällikkönä halusin erottua ja toimia eri tavalla. Tilasin iltaamme kanteleen soittajan. What!!? En vieläkään tajua sitä, miksi niin tein?

    Vaka vanha Väinämöinen soitti ymmärtääkseni taitavasti, mutta soitto sen kun jatkui ja jatkui. Ajatushan oli, että kannelmusiikki soisi taustalla. Olisi kannattanut etukäteen tutustua alan musiikkiin. En tiedä oletteko kanneltaidetta kuunnelleet, se on ihan ok, mutta parin kolmen biisin jälkeen alkoi puuduttamaan, ja kanteleen kielen terävyys tunkeutui syvälle aivokoppaan.

    Asterixissahan oli myös samanlainen, armoitettu kanneltaiteilija Trubadurix. ”Harri, maksamme mitä vain, kunhan saat tuon soiton loppumaan” pyysivät asiakkaat.  Herra Väinämöinen oli kuitenkin vauhdissa ja kannel sai kyytiä, miehellä oli flow päällä ja kerran kun estraadille oli päässyt, niin siitähän oli saatava kaikki irti. Muutama hyvä biisi olisi ollut vielä tarjolla – sanoi Väinämöinen, mutta jouduin vahvasti vetoamaan illan ohjelma muutokseen kera anteeksipyyntöjen ja sain kun sainkin kanteleen vaikenemaan. Hanurihan oli vaiennut jo alkuillasta.

    Shampanja toimii, vai toimiiko?

    Ilta huipentui Pariisin matkan arvontaan, sehän oli suunniteltu tuomaan väkeä ja pitämään väen paikalla loppuun asti. Näin kävi.  Arpaonni suosi onnekasta. Uskoin, että orastava yhteistyömme on taputeltu voittajan kanssa. Keväisessä Pariisissa odotti kylmä Shampanja 5 tähden hotellissa. Sovimme pienestä raportista kera kuvan jälkimarkkinointiamme varten. No emme saaneet. Emmekä myöhemmin onnistuneet myymään yhden yhtä painotyötä hänelle.  Aina ei natsaa, sellaistahan se kaupankäynti on.

    Ilta loppui ja poistuessaan jokainen sai omalla nimellään marmoripaperille painetut muistilehtiöt. Ne ketkä eivät päässeet paikalle saivat myös. Lähetimme tapahtumasta kaikklle kutsutuille kivan kuvakollaasin ja jatkoimme suoramarkkinointia suunnitelman mukaisesti. Nyt natsasi.

    Se taisi onnistua sittenkin.

    Puhalsin pitkään kun ilta loppui. Kaikesta huolimatta tai sen takia, investointi ja kamppis toivat meille piristysruiskeen, ja vahvisti uskoamme että lisäsi energiaa. ”Kyllä tämä tästä jotenkin…” viesti muuttui ”Mehän hoidetaan tää homma” tyyliseksi tekemiseksi. Uskon illan ja kamppiksen merkinneen meille järjestäjille paljon, olimme puuhanneet yhteen hiileen ja oppineet toisistamme uutta. Tätä suunnitelma ei osanut ottaa huomioon.

    Epilogi: Vuosia myöhemmin tapasin illassa olleen yritysjohdon kouluttajan, hän kertoi koulutuksissaan käyttäneensä kutsuboksiamme loistavana esimerkkinä hyvin suunnitellusta ja erilaisesta kampanjasta.

    Harri Nieminen

    Kirjoittaja on kokenut B-2-B ammattilainen, joka on suuntautumassa myynnin ja markkinoinnin erityistehtäviin mm. hanuristin herättelijänä, sparraajana (ilman hanskoja) ja höpöttelijänä sekä hyvien ja huonojen suunnitelmien tekijänä.

  • 1980 Olympiavalmennettava ja ainutlaatuinen palkinto.

    Jenkki purukumilla oli aikoinaan keräilykilpailuja tyyliin ” jos keräät 100 purukumi pakkausta, saat lahjaksi t-paidan”. Keräsin ja sain paidan, jossa luki 1980 Olympiavalmennettava! Kamppis oli oiva tapa saada roskia pois kaduilta.

    Ryhdyin työstämään ja houkuttelemaan kaveriani poikien 800 metrin juoksuun.

    Koskenpäällä pidettiin kesäkisat joskus 1970-luvun alkupuolella. Kesäisiin kisoihin oli kutsuttu Jämsänkosken, Kaipolan ja Keuruun urheilijoita. Uskoin itteeni kuin vain 10-vuotias voi, mutta kuitenkin pelkäsin jos en pärjääkkään. Ryhdyin työstämään ja houkuttelemaan kaveriani poikien 800 metrin juoksuun. Laskin, että ainakin hänet voitan. En siis ollut täysin vilpitön, myynnillistä haastetta lisäsi se, että naapurin pojalla oli samanlainen aavistus tilanteesta kuin minulla. Mummollani oli Baari joten vahvistin viestiä lahjomalla Bertan karkeilla, vakuuttaen ettei me viimeisiä olla. Karkit olivat hyviä ja kaverini suostui. Yes.

    Päätin juosta paljain jaloin, kuten Olympiavoittaja Abebe Bikila Rooman olympialaisissa 1960.

    Olin valmistautunut kisoihin harjoittelemalla muutaman kerran kentän ympäri juoksua. Viime hetkellä päätin juosta paljain jaloin kuten Olympiavoittaja Abebe Bikila Rooman olympialaisissa 1960, niin pääsisin varmasti kovempaa. Kerroin salaisesta aseesta myös kaverilleni. En todellakaan lähtenyt häviämään. Uskoin t-paitani tekstiin.

    Ensimmäisessä kaarteessa olin kärjessä.

    Kun lähtölaukaus kajahti, painoin heti alusta täysillä, niin paljon kuin jaloista irtoaa. Ensiaskeleet kertoivat, etteivät paljaat jalat olleetkaan hyvä idea. Ensimmäisessä kaarteessa olin kärjessä, ja hetken aattelin pärjääväni. Katselin pian epätoivoisena kun yksi toisensa jälkeen ohitti minut. Näin kilpailijoiden pitkät askeleet, ja maistelin heidän piikkareidensa nostattamaa hiekkaa suussani. Uskomatonta vauhtia, tää ei voi olla totta, olin sitten viimeisenä, ei vaan kaverini kipitti onneksi takanani. – Olipa hyvä, että sain sen mukaan.

    Muut juoksijat olivat jo maalissa, kun loppusuoran taistelu aukesi ja puristauduin auringon paahtamalla, kuivalla hiekkakentällä maaliin ennen kaveriani.  Olin 6.s eli toiseksi viimeinen, muistan ex-ystäväni iloisen ilmeen maalissa. Katselin sitten palkintojen jakoa, enkä vieläkään tajunnut muiden vauhtia, olinhan kylän nopein ikäisissäni.

    Viimeiseksi tulemisen pelko on vahva tunne, johon liittyy häpeää, jota itse ruokkii. Itsensä likoon pistäminen on se kova juttu. Näin eka kertaa mitä tarkoittaa harjoittelu ja hyvät varusteet. Tosin en sitä silloin ymmärtänyt.

    Tytöt 800 metriä.

    Pokaalit ehtyivät pöydältä ja kaikki palkintoon oikeutetut urheilijat olivat pystinsä saaneet. Palkintojen jakaja oli huomannut kyräilyni ja kiiluvan katseeni, hän tunnisti minut kylän omista kisoista. Kun sitten sai säälistä pienen munakupin kokoisen ”pokaalin”, olin onneni kukkuloilla. Kisan muisto kääntyi oitis iloksi. Koin ansainneeni palkinnon kaikesta huolimatta. Kotona katsoin sitä tarkemmin, kupin kyljessä luki -Tytöt 800 metriä III:s. – Ei se mua haitannut, palkinto mikä palkinto.

    Säilytän tuota pokaalia todisteena siitä, että toiseksi viimeiseksi poikien sarjassa tullut voi voittaa tyttöjen sarjan kolmannen palkinnon osallistumatta itse juoksuun.

    Harri Nieminen